Taiteet ohjaajan ja opettajan osaamisen kehittämisessä

”Sinä joka halpahintaisesta retoriikasta huolimatta missä aallot kuolevat rannoille, missä varis liitelee hylätyissä tehtaissa, missä puu lahoaa raksahdellen lyijynraskaan auringon alla.”

Robert Desnos

 

Lukeminen on ohjausammattilaisen yksi tapa kehittää osaamistaan. Ei kuitenkaan mikä tahansa lukeminen. Ohjausammattilaisen kannattaa lukea tekstejä, jotka kasvattavat mahdollisten merkitysten avaruutta.

Ranskalaisen surrealismin pioneeri Robert Desnos kirjoittaa lainauksessani ”halpahintaisesta retoriikasta”, josta huolimatta ”sinä”, ehkä elävänä, ehkä yhä mahdollisena. Sekä Robertin lauserakenne että omani on hieman haastava. Pilkutkin vain siellä täällä, predikaattiverbejä, jos ne sattuu muistamaan.

Mutta tarina syntyy silti. Tarinan rakentumisen logiikat, tarinan järkeä ylläpitävät siimat, vain yllyttävät etsimään itseään. Se, mikä jo tunnetaan, pukeutuu halpahintaiseen retoriikkaan.

Yhtä lailla kuin kaunokirjallisuutta kannattaa lukea tanssiesityksiä, musiikkikappaleita (maailmankappaleita), teatteriakteja, maalauksellisia tai mitä vain kudoksellisia, havainnoille avautuvia teoksia ja tapahtumia. Ne mahdollistavat irrottautumisen siitä, mihin jo uskoo.

Irrottautuminen siitä, mihin jo uskoo, on irrottautumista tutuista ajattelun rakennelmista, tutuista siimoista. Uusien yhteenliittymisen tapojen omaksuminen on oppimista. Se on oppimista melko syvällä tasolla.

Miksi ohjaajan ja opettajan pitäisi koetella uskomuksiaan?

Kun ohjattava tekee tarjoumiaan ohjaajalle – kutsuu ohjaajaa puhuen, ollen, liikkuen, istuen, kirjoittaen, piirtäen, hyvin monin tavoin – ohjaajan merkityskoneisto tekee työtään. Ohjaaja tutkii kuulemisiaan, havaintojaan ja koettaa jotenkin ymmärtää, mitä toinen on tarjonnut. Mutta ohjaaja ei ymmärrä. Siksi hän odottaa. Hän odottaa toista, toisen tarinaa, uutta tarjoumaa.

Odottaminen osoittaa kunnioitusta ohjattavaa kohtaan. Ohjaaja kyllä kysyy tarkennuksia. Hän kiinnittyy toisen sanoihin. Ohjaaja malttaa pidättää oman ajatuksensa sisällään.

Kun ohjaaja on valmis, hän tekee tarjouman ohjattavalle, hän kysyy, hän ei tokaise: ”Minussa herää eräs ajatus, ehkä ihan hassu, mutta voisinko sen sinulle kertoa…?” Jos ohjaaja saa luvan, hän kertoo. (Jokainen ohjaaja miettii tietenkin omaan suuhun sopivat muotoilut.)

Kun ohjaaja kertoo ohjattavalle omia ajatuksiaan, käsityksiään, kummastuksiaan – tai mitä tahansa – hänen tehtävänsä ei ole rajata toisen merkityskoneistoa. Ohjaajan tehtävä on mahdollistaa uusin tavoin havaitseminen, uudet merkitykset, joita ohjattava voi sitten tutkia.

Tämän vuoksi ohjaajan on oltava mieleltään joustava, resilientti, ja avoin. Ohjaajan on oltava monin tavoin sivistynyt ja siveellinen olento, jotta ei ojenna omia – ja jo pelkästään siksi rajoittuneita – käsityksiään toisen omaksuttaviksi.

Joku voisi tässä kohden sanoa, että tässä ohjaaja ja opettaja eroavat toisistaan. Mutta tämäkään ei pidä paikkaansa.

Taide uuden ohjaajan ja opettajan mahdollistajana

Nykyajan liikkeissä, multitaskauksen hurlumheissä, monista eri kanavista pursuilevissa ja syöksyilevissä tulkintayllykkeissä ja todellisuustarjoumissa opettajakaan ei voi enää olla vain omaksuttavan tiedon tarjoilija. Koulutuspalvelun kattaus on muuttunut. Opettajakin on enemmän ehkä hyvin sivistynyt sommelier, jolla on tietoa juoman ja ruoan liitoista, mutta joka myös ymmärtää jokaisen asiakkaan nautintojen ja maun outouden, monimutkaisuuden ja monenlaisuuden.

Ohjaajien ja opettajien osaamisen kehittämisessä monenlainen taide on yksi hyvä apu. Taide tarkoittaa tässä kohden jotakin muuta kuin pelkkää viihdettä. Sillekin on paikkansa ja aikansa. Se ei kuitenkaan ole muutoksen yllyke. Viihde viihdyttää, pitää nauttijansa tutussa.

Taide auttaa meitä oudon äärelle. Taide auttaa jokaista tutkimaan omia merkityskoneistojaan, apparaatteja, joiden varassa teemme jokapäiväisiä tulkintoja. Näin taide auttaa kuuntelevaa mieltä. Ja näin taide myös kehittää, uudistaa ja muokkaa niitä sanoja ja sanomisen tapoja, joita ohjaus- ja opetustilanteissa suu muotoilee.

Jokainen ohjattava on aina a priori outo. Ohjattavan outous on ohjaajan/opettajan tutkivan ja kehittävän työotteen lähtökohta. Teemme ohjaus- ja opetustyötä toisen vuoksi. Mutta a priori emme tiedä hänestä mitään. Kunkin ihmisen muutos, oppiminen on melko outo juttu. Siksi ohjaajan ja opettajan on syytä olla merkityskoneistoiltaan avoin. Siksi taidetta ohjauksen ja opetuksen ammattilaisille, kiitos!

Ps. Oudon lisäksi on tavallinen, niin tavallinen, että sitä ei koskaan edes huomaa. Kun sitten tavallinen tulee havaittavaksi, se ei tapahdu toistuvan kautta, vaan havaitsemme sen ehkä – outona. Outo on aina myös tutkimuksen tavalliseen avaava väylä.

Taiteellinen avaus ohjauksen maailmaan:

Viti siloonen: Satuja ja tarinoita (ei sen vähempää). Säv. & San. Saranpää, Sov. Pollari & Saranpää.

 

Lähteet

Desnos, R. 2017. Unen avaruudet, runo. Teoksessa Salaperäiselle & Pimeys, s. 12. Tallinna: Savukeidas.

Heidegger, M. 1975. The origin of the Work of Art. Teoksessa Poetry, language, thought. San Francisco: Harper & Row.

Isaacs, W. 2001. Dialogi ja yhdessä ajattelemisen taito. Helsinki: Kauppakaari.

 

 

Kirjoittaja on Haaga-Helia Ammattillisen opettajakorkeakoulun koulutuspäällikkö Mika Saranpää. Kirjoittajan aikaisempi blogiteksti on myös luettavissa e-Signalsissa: Odotat ja kuuntelet! Itsetutkiskelulla tehoa ohjaukseen.