Opettajat ohjaajina – mitä se voisi tarkoittaa?

Ammatillisen koulutuksen kentillä on viime aikoina tullut tavaksi puhua opettajista ”ohjaajina”. Mutta mitä ”ohjaava opettaja” voisi tarkoittaa? Ja mitä ylipäätään tarkoittaa ”ohjaajuus”? Opetustyön todellisuuden kannalta tulee myös kysyä: millaisissa työn ja asiakkaiden järjestelyissä tällainen ”ohjaajuus” voi toteutua?

Yritän määritellä ohjaavaa opettajaa ja ohjaajuutta neljän ohjauksellisuutta määrittelevän periaatteen kautta (kuvio 1). Periaatteet tulevat työnohjauksen teorioiden kehittelyistä (ks. McMahon 2014). Voit kokeilla mielikuvitella periaatteet sekä yksilö- että ryhmäohjauksen toimintaympäristöihin ja tilanteisiin.

Ohjauksellisuuden periaatteet ovat keskenään vuorovaikutuksessa. Olennaisin niistä on keskimmäinen, jatkuvaa henkilökohtaista ja ammatillista kasvua tukevan suhteen kehittäminen. Sen mukaan ohjauksessa on aina kysymys suhteesta, ja suhteen laatu on ohjauksessa keskeinen vaikuttavuutta luova tekijä. Kolmen muun periaatteen laatu vaikuttaa siihen joko parantavasti tai heikentävästi. (McMahon 2014, 337)

Kuvio 1. Opettajaa ja ohjaajuutta määrittelevät periaatteet (McMahon 2014, 337).

 

Ohjaukselliset periaatteet opettajan työssä

Tärkein ohjauksellisuuden periaate, jatkuvaa henkilökohtaista ja ammatillista kasvua tukevan suhteen kehittäminen, erottaa ohjaavan ja ei-ohjaavan opettajan toisistaan. Ohjaavassa suhteessa sekä ohjaaja että oppija tiedostavat ja ymmärtävät ohjaussuhteen ja sen merkityksen. Ohjaava opettaja on myös tietoinen siitä, että suhdetta kannattaa pohtia, koska juuri se tukee tai estää toisen henkilökohtaista ja ammatillista kasvua. Suhde ei siis ole jotakin, joka vain on. Se on nimenomaan kaiken ohjaamisen ydin.

Ei-ohjaava opettaja on paljon etäisempi hahmo. Hän voi luokkatilanteessa todeta: olemme tässä, minä opetan, te opitte. Piste. Sillä, millainen suhteemme on, ei ole mitään merkitystä sille, opitteko te vai ette.

Tämä on kuitenkin myös se kohta, jossa työn järjestelyitä pitää miettiä: jos opettajat tekevät töitä suurten, esimerkiksi 40 opiskelijan ryhmien kanssa, on kovin vaikea asettaa suhteelle kovin isoa merkitystä. Tästä huolimatta ohjaavaksi opettajaksi toivovan opettajan pitäisi nähdä suhteen olennaisuus, vaikka suhteellisuuden taju on sallittua.

Toinen ohjauksellisuuden periaate on, että ohjaaja tarjoaa emotionaalista läsnäoloa ja herkkyyttä. Tunteilla ja toisen tunteiden heijasteluilla, ”peiliefekteillä”, on vaikutusta siihen, miten ohjaajan ja ohjattavan suhteesta on mahdollista muodostua ohjattavan ammatillista kasvua kehittävä. Ei-ohjaava opettaja ei tiedosta tunteiden merkitystä oppimiseen. Hänelle tunteet ovat turhuutta, koska ”asioistahan tässä opetetaan”. Ei-ohjaava opettaja ei salli oppijan heijastella itsestään oppimisen herättämiä tunteita.

Kolmas ohjauksellisuuden periaate on tiedon ja kokemuksen nöyrä tarjoaminen. Ohjaavana opettajana oleminen ei tarkoita, että tietoa tai kokemuksia ei saisi tarjota. On ilkeyttä olla tarjoamatta tietoja ja kokemuksiaan, jos ohjaaja omaa oppijan kannalta olennaista tietoa ja kokemusta. Tietoja ei pidä kuitenkaan kaataa ainoina oikeina totuuksina. Ne pitää tarjota nöyrästi. ”Nöyryys” tarkoittaa: tiedot, joita ohjaava opettaja tarjoaa, ovat vain eräitä mahdollisuuksia mahdollisuuksien valtavasta joukosta. Voihan sitä olla myös parempia tietoja.

Ei-ohjaava opettaja kaataa opiskelijoille tietonsa ja kokemuksensa. Hän myös kuvittelee, että juuri nämä tiedot, jotka minulla on, ovat ainoat olennaiset. Muuta ei ole, eikä muuta tarvita. Piste.

Neljäs ohjauksellisuuden periaate on sekä osaamisen että haavoittuvuuden arvostaminen. Kaikkein yksinkertaisimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että oppimisen avuttomuus ei ärsytä ohjaavaa opettajaa. Hän on valmis auttamaan toisen oppimista. Hän on valmis auttamaan jopa oppimisen kyvyn kehittämisessä.

Ohjattava, joka huomaa oppimisen kyvyssään kehittämisen tarpeita, on todellakin haavoittuvaisimmillaan. Tätä haavoittuvuutta ohjaajan tulee osata arvostaa, kaiken ohjattavalla jo olemassa olevan osaamisen arvostamisen lisäksi. Kyse on myös ohjattavan jumitusten kestämisestä ja hyväksymisestä.

Ei-ohjaavaa opettajaa ärsyttää se, että opiskelijat eivät opi. ”Eikö tämä nyt ole aivan selvä asia. Tämä ei voi olla niin vaikeaa.”, hän sanoo. Häntä ärsyttää, että toisten oppimisen tapa on erilainen kuin hänellä itsellään on. Jos hän on oppinut asiat, muutkin ne oppivat ja vieläpä samalla tavalla.

Olisinko ohjaava opettaja?

Näin päädymme lopulta kysymään, miten minun työssäni opettajana/ohjaajana nämä periaatteet toimivat? Mitä periaatteita minä korostan? Muistanko kaikki periaatteet? Osaanko oikealla hetkellä korostaa juuri oikeaa periaatetta? Ja toisaalta, osaanko oikealla hetkellä varoa sitä, mitä pitää varoa (rajat)?

Jos aiomme olla ohjaavia opettajia, meidän jokaisen pitää kysellä näiden periaatteiden perään.

 

---

Kirjoittaja Mika Saranpää on koulutuspäällikkö  Haaga-Helia Ammatillisessa opettajakorkeakoulussa.

 

Lähde:
McMahon, A. 2014. Four guiding principles for the supervisory relationship. Reflective practice, vol 15, no 3, s. 333–346. Routledge.