Osaamisen arvioinnin kolme solmukohtaa

”Nyt vaan sitten tunnustetaan ja kukaan ei kuitenkaan sano, että miten se oikein tarkasti tehdään. Mennään sellaisella häilyvällä pohjalla.”

Sitaatti on ammatillisen opettajan kommentti Twist-tutkimuksen haastatteluaineistosta. Tutkimus selvittää ammatillisten perustutkintojen osaamisperusteisuuden toimeenpanon vaikutuksia. Kommentti liittyy periaatteeseen, jonka mukaan oppimisen ja osaamisen arviointi erotetaan toisistaan ja osaamisen hankkiminen ei ole sidottu aikaan tai paikkaan. Tutkimuksen mukaan opettajat kokevat haasteita erityisesti liittyen osaamisen arvioinnin toteuttamiseen oikeudenmukaisesti ja yhdenvertaisesti.

Osaamisen arvioinnin haasteet synnyttävät solmukohtia erityisesti  kolmessa asiassa:
•    riittävän osaamisen määrittämisessä,
•    työtoiminnan perustana olevan tiedon hallinnan varmistamisessa ammattiosaamisen näyttötilanteessa
•    arvioinnin vaatiman riittävän ajan järjestämisessä.

Mitä on riittävä osaaminen?

Riittävän osaamisen arvioiminen on periaatteessa yksinkertaista. Tutkinnon perusteissa määritellään ammattitaitovaatimukset, arvioinnin kohteet ja kriteerit. Perusteista löytyy minimikuvaus, johon opiskelijan ammattiosaamisen näytössä vähintään pitää yltää. Mutta käytännössä asia on mutkikkaampi. Käytännön työtoiminnan ja kuvausten yhteensovittaminen edellyttää aina tulkintaa ja silloin kohdataan usein kysymys siitä, miten tuo kuvattu osaaminen käytännössä ilmenee.

Riittääkö, että opiskelija suorittaa työtehtävän onnistuneesti, vai kertooko se vain opiskelijan kertaluontoisesta onnistumisesta, opiskelijan kyvystä imitoida näkemäänsä tai toistaa oppimansa rutiini. Jos tämä riittää, saattaa periaate ”kerran tehty on myös osattu” toteutua. Ilmaan jää kuitenkin kysymys: millä tasolla osaaminen on?
Twist-tutkimuksen mukaan opettajat olivat erityisen epävarmoja osaamisen arvioinnissa silloin, kun osaaminen oli hankittu muualla kuin koulussa, esimerkiksi kesätöissä. Näissä tapauksissa opettajan tehtäväksi jää usein osaamisen tunnustaminen työtodistusten ja tehtäväkuvausten perusteella. Kun selkeitä toimintaohjeita ja yhdessä sovittuja käytäntöjä ei ole, opettajat kokivat, että osaamispisteitä ”ropisee” opiskelijalle, kunhan hän on jotakin tehnyt.

Teoria ja käytäntö erillään

Toinen arvioinnin solmukohta liittyy työtoiminnan perustana olevan tiedon arviointiin. Opettajien kokemus on, että tiedon merkitys unohtuu usein kokonaan työtilanteissa ja ammattiosaamisen näytöissä keskitytään vain työtehtävän suorittamiseen. Tekemisen reflektointi puuttuu. Opettajat kokivat, että osaamisperusteisuus ohjaa voimakkaasti juuri tekemisen toteamiseen, ja siksi he osaltaan pyrkivät koulussa huolehtimaan riittävästä teoriaopetuksesta. Syntyy tilanne, jossa teoria ja käytäntö pysyvät erillään toisistaan.

Tutkimuksessa tuli esille alakohtaisia eroja. Voidaan kuitenkin sanoa, että edelleen monissa perustutkintokoulutuksissa toiminnan perustana olevan tiedon arvioiminen tapahtuu pääosin koulussa ja käytännön työtehtävien osaamisen arviointi työpaikoilla. Tilanne ei ole ideaali työelämävastaavuuteen ja toimintakokonaisuuksiin pyrkivän osaamisperusteisen ajattelun näkökulmasta.

Liian vähän aikaa

Kolmas solmukohta osaamisen arvioinnissa liittyy aikaan. Opettajat kertoivat, että arviointitilanne on usein kiireinen ja muistuttaa dokumentointitilaisuutta. Keskustelussa käydään läpi, mitä opiskelija on tehnyt työpaikalla ja miten tuo tekeminen suhtautuu arvioinnin kohteisiin. Arvioinnin kohteita on tutkinnon osissa niin paljon, että niiden mukaan eteneminen johtaa kokonaisuuksien pirstaloitumiseen ja luettelomaiseen asioiden toteamiseen. Haastattelussa mukana olleen ammattiopettajan sanoin:

”Menin arviointikriteereiden kanssa ottamaan kolme näyttöä samasta paikasta. Pelkkiä lomakkeita minulla oli 27 per henkilö. Vähän siinä olin, että ’Minnes nämä nimet laitetaan?’”

Opettajat moittivat arvioinnin kohteiden määrää ja kriteerien epämääräisyyttä. Heidän käsityksensä mukaan arvioinnin kohteiden ja kriteerien tulkitseminen työpaikoilla koetaan vaikeana siitä huolimatta, että työpaikkaohjaajille järjestetään ohjaus- ja arviointikoulutusta. Ongelman tiedostamisesta huolimatta opettajat menevät ammattiosaamisen näyttöjen arviointitilanteisiin niin sanotusti lomakkeet edellä. Näin tehdään, vaikka myös tiedostetaan, että työpaikkaohjaajalle ja opiskelijalle olisi helpompi lähteä liikkeelle keskustelemalla työstä ja työn tekemisestä.

Oikea-aikainen ja oikein kohdistettu arviointi on avaintekijä opiskelijan oppimisessa ja ammattiin kehittymisessä. Haastateltavat näkevät arvioinnin yhtenä opettajan tärkeimmistä tehtävistä. Arvioinnin laadukkuudesta halutaan huolehtia ja löytää ratkaisut solmukohtien avaamiseksi.

Kirjoittajat Henna Heinilä ja Heli Potinkara ovat Haaga-Helia Ammatillisen opettajakorkeakoulun yliopettajia ja toimivat projektipäällikköinä Twist- ja Twist it -hankkeissa.

Kirjoitus kuuluu Twist- ja Twist it -tutkimuksia käsittelevien blogikirjoitusten sarjaan

Lue muita sarjassa julkaistuja blogitekstejä:

Ops-lähtöisyydestä osaamisperusteisuuteen

Ammattillisen koulutuksen palaset liikkeessä