Ohjaamisen kova ja eettinen tiede

Ajassamme tuntuu olevan tarve kaiken tieteellistämiseen ja jopa usko siihen, että tiede kertoo totuuden. Siksi on syytä hieman pohtia, mistä puhumme, kun puhumme ohjaamisesta, ihmisistä ja tieteistä. Lähtökohta on, että jos etsimme tieteellisintä tapaa olla toisen ihmisen kanssa, ehkä etsimme ohjaamista.

Ohjaamisessa emme tiedä toisesta ennalta mitään, koska haluamme olla hyödyksi toiselle. Tämä on äärimmäinen tieteellinen asenne: tutkimme, autamme toista tutkimaan, emme tiedä ennalta. Jokainen ennalta tietäminen on pelkästään hatara uskomus.

Jos ohjaaja lähestyy ohjattavaa uskomuksiinsa uskoen, ennakkohypoteesiensa varassa, hän on uskovainen – tai empiirinen luonnontieteilijä – jolla on ohjaajana uskonsa. Uskovainen ohjaaja pitää ihmisiä yleensä a priori jonkinlaisina (vakaa ”ihmiskäsitys”). Luonnontieteilijä ohjaaja testaa tapaukseensa jotakin yleistä hypoteesia (vakaa käsitys omasta menettelytavasta, esimerkiksi kyselyn autuaaksitekevyydestä).

Tässä voi aavistaa kovan ja pehmeän tieteen määrittelyä: uskovainen ohjaaja tai hypoteesien kautta ohjaava on pehmeä itselleen, mutta kova toiselle. Kovuutta on se, että ulkopuolelta ennalta määrittää Toisen. Olisiko tässä ajattelumuodoltaan sadistinen ohjaaja, kuten filosofi Deleuze ehkä yllytti kysymään? Sen sijaan tieteellinen ohjaaja on ensin kova itselle. Tieteellinen ohjaaja kieltää tietävänsä. Ja vasta sitten ohjaaja voi pyytää ohjattavaa tutkimaan itse itseään. Tässä voisi vastaavasti kenties olla ajattelumuodoltaan Deleuzen masokistinen ohjaaja?

Filosofi Emmanuel Levinas määritti suhdetta Toiseen hyvin vaativin termein: olemme Toisen panttivankeja. Mutta juuri tämä mahdollistaa sen, että voi ylipäätään olla sellaisia ilmiöitä kuin myötätunto tai läheisyys. Nämä taas ovat välttämättömiä tieteelliselle ohjaamiselle.

Rakkaus, kauneus, tiede ja huumori: Sokrateen tapaus

Kun päädymme siihen, että toinen on tärkeä ja annamme toisen tulla, voinemme ottaa tutkittavaksi myös yhden tieteitä perustaneen käsitteen, nimittäin ”rakkauden”. Ehkä olisi houkuttelevaa käyttää ilmaisua ”rakkaus” ohjaajan suhteesta ohjattavaan. Rakkaus voisi olla äärimmäinen ei-tietäminen, se hetki ja paikka, jossa emme pyri tietämään toista ennalta ja hyväksymme hänet, kunnioitamme toista, kuulemme toista.

Platonin teksteissä seikkailee Sokrates. Rumaksi kerrottu Sokrates on eräänlainen ohjaaja. Kauneus on se, joka Sokrateen mukaan yllyttää ihmistä tietämään. Kauneus on rakkautta yllyttävä, olemisen totuuteen houkuttaja. Kauneus on tietämisen yllyke.

Platonin kirjoittamissa dialogeissa ironia ja siihen kytkeytyvä huumori ovat keskeinen työkalu, jota Sokrates keskustelussa käyttää. Näiden avulla Sokrates koettaa kätilöidä toisesta totuutta, siis sitä, mitä toinen todella ajattelee ja tietää. He tutkivat sitä, mikä oikeasti on kaunista. Lopulta kuitenkin viisaimmaksi osoittautuu aina se, joka tietää, että ei tiedä mitään. Näin siis toimii tieteidemme alku. Se on ohjaavaa.

Ohjaaminen on äärimmäistä tiedettä: jatkuvaa toisen kanssa tutkimisen yllyttämistä. Platon ja Sokrates esimerkkeinä kertovat siitä, että toisaalta on kauneus ja rakkaus, ja huumori on taito ja ironiaakin tarvitaan. Rakkaudeton ironia voi olla myös ohjaajan kyvyttömyyttä ja rohkeuden puutetta. Kykyä ja rohkeutta voisi olla se, että osaa rakastavasti, ei-tietävänä ja toisen outoutta kunnioittaen haastaa toista tutkimaan itseään ja omaa tilannettaan. Se voisi olla tieteellistä ohjaamista.

Ei-tietävä, tunteellinen tiede

Kun tuomme ohjaamisen opettamisen kentille, vaikeus on juuri tässä: miten uskaltaa olla ei-tietävä, mutta samalla haastaa toista tutkimaan? Miten haastaa toista niin, että emme sorru nolaamiseen, puberteettiseen, kaksinapaiseen musta-valkodialektiikkaan? Ja miten haastaa toista niin, että emme pimitä maailmaa koskevia tietojamme? On myös niin, että tiedon pimittäminen on äärimmäistä epäoikeudenmukaisuutta. Siitä ei ole kysymys. On kysymys toisen muutoksesta, siis oppimisesta. Tätä opettaja – tai ohjaaja – ei voi omistaa ennalta.

Vaikka ei ole hypoteeseja toisesta, ohjaaja tietää edelleen jotakin jostakin. Ohjaaja – niin kuin opettajakaan – ei ole kuitenkaan jumala. Ja ohjaaja tunnistaa tämän – ja lähtee tutkimaan yhdessä toisen kanssa. Ohjaaja välittää ja tuntee vastuuta. Siksi ihmisten ohjaaminen on tiedettä varsinaisimmillaan. Tässä laadullinen on kovaa ja kova – se, mikä tekee toisesta tai toisen oppimisesta ennakkohypoteesin ja lähtee testaamaan – on puhdasta rihkamaa.

Ohjaamisen kouluttajana ja ikuisena opiskelijana kysyn itseltäni jatkuvasti, osaanko ohjatessani olla kova itselleni ja tieteellinen ohjaaja? Osaanko toisen kohdatessani olla ei-tietävä, mutta tunteellinen ja tieteellinen, tutkimiseen yllyttävä, toisen puolta pitävä? Ja mitä Sokrates tähän sanoisi?

Kokeile harjoitella tätä arkisesti, ystävien, lasten, kumppanin kanssa. Tätä voi pohtia ja kokeilla myös tieteellisen johtamisen peruskysymyksenä.

 

Lähteitä

Anderson, H., video Harlene Anderson and not-knowing:  https://www.youtube.com/watch?v=tynNMntSEUY.

Deleuze, G. 1991. Masochism: Coldness and Cruelty & Venus in Furs. New York: Zone books.

Derrida, J. 1988 Positioita. Helsinki: Gaudeamus.

Levinas, E. 2006. Language and proximity. Teoksessa Collected Philosophical Papers, s. 109–126. Pittsburgh: Duquesne university press.

Platon. Teokset III & IV, erityisesti dialogit  Faidros, Pidot ja Valtio. Helsinki: Otava, 1978 – 1982.

 

Kirjoittaja on Haaga-Helia Ammattillisen opettajakorkeakoulun koulutuspäällikkö Mika Saranpää. Kirjoittajan aikaisemmat blogitekstit ovat myös luettavissa e-Signalsissa: Odotat ja kuuntelet! Itsetutkiskelulla tehoa ohjaukseen ja Taiteet ohjaajan ja opettajan osaamisen kehittämisessä.