Autonomian menettäminen pelottaa ja kiukuttaa

Minun työni, minun opetukseni, minun tuntini, minun substanssiosaamiseni, minun pedagogiikkani, minun ammatilliset kehitystarpeeni. Tätä listaa voi jatkaa pitkään, jos haluaa perata opettajan kaikkein pyhintä – autonomisuutta. Lukuisat opettajan työhön ja opetusalan organisaatioihin kohdistuneet tutkimukset (mm. Coldron & Smith 1999, Hargreaves 1999, Laakkonen 1999, Hakkarainen et al 2002, Auvinen 2004, Helakorpi 2007, Savonmäki 2007, Lehtelä & Viitala 2007, Brown 2008, Mäki et al 2012, Mäki 2012, Vähäsantanen 2013, Marttila 2015) nostavat esille opettajan vaatimukset työn autonomisuutta kohtaan. Muutostilanteissa kolahtavat vastakkain tarve muuttaa työtapoja ja osaamista sekä opettajan tarkkaan vaalima työn autonomisuus. Muutoksen tuulten osuessa autonomisuuden reviireille kehittyy nopeasti räjähdysaltis tilanne, ainakin korkeakouluvinkkelistä asiaa katsoessani.

Useissa kehittämishankkeissa kehittäjänä ollessani olen tehnyt havaintoja pedagogien suhtautumisesta työnsä muutospaineisiin. Yksilökeskeisyyden ja autonomiavaatimusten välille voi kovin usein vetää yhtäläisyysmerkit. Opettajan käsitys työn muutoksesta, työmuotojen ja työtapojen kehittämisestä ovat osalla vahvasti sidoksissa yksilökeskeisyyteen. Kyseessä on silloin opettajan autonomisuuden edistäminen – ei tiimien tai organisaation autonomisuuden kehittäminen. Kun opettaja tekee työtään persoonallaan ja oppimisen edistämisen työkaluna on opettaja itse (ei vasara, mitta tai tietokone), tulee työstä henkilökohtainen asia. Opettaja näkee, että hänellä on yksinoikeus työn suunnitteluun, opettamiseen, oppimisympäristön luomiseen, arviointiin ym.

Nämä edellä mainitut opettajan työtä koskevat syvimmät olettamukset kohtaavat jatkuvasti korkeakoulun muuttuvat toimintakentät. Korkeakoulut toimivat yhä enemmän ennakoimattomassa toimintaympäristössä. Snowden ja Boone (2007) jäsentävät neljä organisaatioiden toimintaympäristöä: yksinkertainen toimintaympäristö, monimutkainen toimintaympäristö, kompleksinen toimintaympäristö ja kaoottinen toimintaympäristö. Nämä haastavat kyvyn ennakoida, havainnoida, analysoida, reagoida, kokeilla ja toimia. Yksinkertaisessa toimintaympäristössä opettajalla on aikaa havainnoida ja analysoida odotuksia, tarpeita ja toimintaa. Sen sijaan kompleksisessa ja hetkittäin kaoottisessakin toimintaympäristössä on autonomisuutta vaativa opettaja vaikeuksissa.

Korkeakoulun kompleksinen toimintaympäristö ja sen odotukset haastavat opettajan autonomisuuden monella tapaa. Korkeakoulu ei ole enää yksinäinen linnake, johon opiskelijat hakeutuvat päätoimisesti opiskelemaan, asettaen opinnot intresseissään muita ylemmäksi. Vaatimukset osaamisperustaisuudesta ovat jo jonkin aikaa kohdistuneet korkeakouluihin ja joka talossa on laadittu osaamisperustaisia opetussuunnitelmia. Käytännön ratkaisut eivät kuitenkaan ole edenneet yhtä vauhdikkaasti kuin kirjoitetut OPSit. Aito työn ja opintojen integrointi ottaa haparoivia askelia ja tenttikulttuuri pyrkii jarruttamaan kehitystä. Työelämäläheisyyden vaatimus sekä tutkimus- ja kehittämistoiminta työelämässä eivät anna opettajan olla oman työnsä herra tai rouva. Maksullinen hanke- ja kehittämistoiminta vaativat pedagogeilta kyvykkyyttä verkostoitua, tuotteistaa ja toimia monimuotoisissa oppimisen ympäristöissä.

Muutos on tunnetusti joillekin meistä mielenkiintoinen haaste, toiset pyrkivät selviytymään ja kolmannet tuntevat sen edessä ahdistusta ja turvattomuutta. Pelko oman työn autonomisuuden menettämisestä saa opettajan käyttäytymään usealla tavalla. Ikävintä on ollut havaita syvää vihaa ja raivoa, joka kohdistetaan sumeilematta esimiehiin ja kollegoihin. On toki inhimillistä olla huolissaan oman osaamisensa riittämättömyydestä, toisaalta on epäinhimillistä ahdistaa oman pelon valtaamana kollegaa. Merkillistä on, että yhteisössä suodaan häiriköinnille tila.

On paradoksaalista, että ihmissuhdeammatissa toimiva, koulutettu pedagogi käyttää osaamisensa vihanpurkauksiin eikä suuntaa energiaansa oman muutoksen edistämiseen. Epäasialliseen käyttäytymiseen on puututtava. Tässä on johtamistyön paikka. Vihan vimmassa käyttäytyvän opettajan edessä ei saa jäätyä. Ajassamme pitkään vaikuttanut jaettu johtajuus ei tarkoita puuttumattomuutta.

Tämän kriittisen tarkastelun ohella toki tiedän ja olen saanut sen myös nähdä, että meillä korkeakoulukentällä on myös yhteisöä rakentavia opettajia. Opettajia, jotka integroivat oman kehittämisensä korkeakouluyhteisön ja sen toimintaympäristön parantamiseen. Tämä joukon äänet haluaisin kuulla kovempana. ”May the force be with you”.

Kimmo Mäki
Yliopettaja, KTT, KL
Haaga-Helia ammattikorkeakoulu
Ammatillinen opettajakorkeakoulu