Jatkuvaa rajankäyntiä

Jatkuvalta oppimiselta odotetaan Suomessa ihmetekoja. Kyse ei vaikuta olevan vain yksittäisistä rahoitus- ja ohjausratkaisuista vaan yhteiskunnan läpäisevästä ajattelusta: oppimisesta on tulossa ilma, jota hengitämme. Tämä fiilistely näkyy hyvin teeseissä, joita Sitran koordinoimassa tahtotilatyössä ollaan muotoilemassa. Työurat ovat muuttumassa ”oppimisuriksi”, kaikki saavat mahdollisuuden oppia eikä ketään ”jätetä”.

Toisaalta jatkuva oppiminen on kitkan ja käytäntöjen yhteentörmäysten maisemaa. Oppilaitosten logiikka kohtaa henkilöstön kehittämisen logiikan, ja eri alojen toimintakulttuurit kohtaavat. Vääntö korkeakoulujen uudesta rahoitusmallista kertoo hyvin, millainen hiidenvirta jatkuvan oppimisen projekti tosielämässä on. Yhtäällä usean työnantaja- ja työntekijäliiton asiantuntijat korostavat ”uudenlaisten toimintatapojen kehittymistä” ja mahdollisuutta integroida tutkinto- ja muuta koulutusta. Toisaalla OAJn ja Tieteentekijöiden liiton edustajat muistuttavat korkeakoulun ulkopuolisten toimintalogiikoiden riskeistä: ”Työelämän (ja yksilön) käyttäytyminen koulutuksen hankkimisessa ei tuo korkeakouluille haluttua ennakoivuutta rahoitukseen.” (Rahoitusmalliehdotus, s. 68)

Jatkuvan oppimisen kehittäminen vaatiikin monien rajojen ylittämistä. Sanne Akkermanin ja Arthur Bakkerin rajan määritelmä tuntuu osuvalta:

“A boundary can be seen as a sociocultural difference leading to discontinuity in action or interaction.” (Akkerman & Bakker, s. 133)

Rajalla siis kohtaavat kaksi sosiokulttuurisesti erilaista käytäntöä, joiden ero häiritsee toiminnan tai vuorovaikutuksen jatkuvuutta. Käytäntöjen välillä liikkuvan on muutettava toimintaansa, minkä seurauksena rajanylitys on aina myös mahdollisuus oppia. Tästä nousee myös jatkuvan oppimisen projektin LinkedIn-eetos: liikkumalla rohkeasti kontekstista toiseen niin työntekijät, esimiehet, opettajat, ohjaajat kuin opiskelijatkin avartavat ajatteluaan ja toimintaansa. Kuinka kukaan voisi vastustaa tätä kutsua, onhan kaikilla vain voitettavaa!

Akkerman ja Bakker ovat eritelleet hienosyisesti rajanylityksiin mahdollisesti liittyviä dialogisen oppimisen mekanismeja. Sana ”mahdollisesti” on kuitenkin olennainen: heidän mallinsa on analyyttinen jäsennys siitä, mitä käytäntöjen kohdatessa voi tapahtua, ei suinkaan tae rajanylityksen siunauksellisuudesta:

• Eri käytäntöjen kohtaamiset voivat olla juohevia ja rutiininomaisia. Ne kuitenkin voivat sisältää myös konfrontaatiota ja vaativat jatkuvaa yhteistä vaivannäköä.
• Rajan ylittävä toimija asettaa itsensä alttiiksi arvioinnille ja muutokselle. Panoksena voivat olla niin yksilöiden identiteetti ja näkökulmat toimintaan kuin itse toiminnan sisältökin.
• Rajanylitys voi johtaa käytäntöjen kehittymiseen. Se ei kuitenkaan tapahdu itsestään vaan vaatii käytäntöjen tunnistamista ja reflektointia, asettumista toisen näkökulmaan. (Akkerman & Bakker, s. 151.)

Akkermanin ja Bakkerin malli muistuttaa meitä siis maltista. Mantra miljoonan suomalaisen uudelleenkouluttamisesta ei hävitä tai sulauta niitä moninaisia nykykäytäntöjä, joiden yhteistoimintaa ja kehittämistä projekti edellyttää. Toimijoiden täytyy tulkita projektia omista lähtökohdistaan ja tehdä sen vaatimaa rajankäyntiä rauhassa naapureidensa kanssa. Mitä syvemmälle toimijoiden itseymmärrykseen ja symbolisesti keskeisiin arvoihin rajankäynti ulottuu, sitä enemmän tilaa ja aikaa heille on annettava. Esimerkiksi korkeakouluopetuksen ja -ohjauksen traditiot voivat sisältää sellaisia merkityksiä, jotka eivät asetu jatkuvan oppimisen linjaan pelkällä rahoitusmallin muutoksella.

Lisäksi on muistettava, että jatkuvan oppimisen yhteiskuntapoliittinen projekti – foorumeineen, toimijoineen ja toimintoineen – on oma sosiaalinen käytäntönsä. Sen henki ei siirry luonnonlain voimalla yrityksiin ja oppilaitoksiin, vaan vaarana on itse asiassa uuden rajan syntyminen koulutuksen ja työelämän kehittämisen kentille.

Kimmo Mäki hahmotteli unelman jatkuvan oppimisen taajuudelle virittyneestä korkeakoulusta, joka ymmärtää ja toteuttaa tehtävänsä uudella tavalla, esimerkiksi verkostomaisissa tutkimus- ja kehittämisyhteisöissä. Unelma on kaunis, mutta hauras. Kuinka paljon kommunikointia ja hyvää tahtoa vielä tarvitaankaan! Kuinka paljon tukea, aikaa ja ääntä onkaan annettava käytäntöjen nykyisille haltijoille, jotta rajojen ylitykset onnistuvat!

Jatkuvan oppimisen unelma kohtaa samat rajat kuin mikä tahansa poikkiyhteiskunnallinen unelma. Näitä rajoja ei ylitetä dronella vaan rinkka selässä, paita hiessä, käsi toisen kädessä.

---

 

Kirjoittaja on Haaga-Helia ammattikorkeakoulun Ammatillisen opettajakorkeakoulun lehtori Sampo Mielityinen.

 

Lähteet:

Akkerman, Sanne F. & Bakker, Arthur: Boundary Crossing and Boundary Objects. Review of Educational Research 2011, Vol. 81, No. 2, s. 132–169.

Luovuutta, dynamiikkaa ja toimintamahdollisuuksia: ehdotus ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen rahoitusmalleiksi vuodesta 2021 alkaen. (Rahoitusmalliehdotus)

Mäki, Kimmo: Jatkuva oppiminen – onko siitä uudeksi paradigmaksi? E-Signals 24.10.2018.

Sitra. Osaamisen aika -avainalueen teesiaihiot 7.11.