Muutoksen voima on yhteisöllisessä oppimisessa – megatrendejä ja hiljaisia signaaleja

Vallitseva oppimiskäsitys korostaa yksilön oppimista ja osaamista. Se ei kuitenkaan ole riittävä yhteiskunnallisen muutoksen aikaansaamiseen. Voisiko oppimisajattelua laajentaa yksilön näkökulmasta yhteisöjen oppimiseen ja niiden kautta kumuloituvaan yhteiskunnalliseen muutokseen? Olisiko sitä kautta mahdollista saavuttaa se kestävämpi tulevaisuuskuva, josta olen kirjoittanut aiemmissa blogeissani (täällä ja täällä)?

Kestävän tulevaisuuden rakentamisessa tarvitaan oppimista, joka muuttaa olemassaolomme perusteita – ymmärrystämme ja käsityksiämme ihmisen ja luonnon keskinäisestä riippuvuudesta, ihmisyydestä, hyvinvoinnin tekijöistä sekä talouden roolista maailmassamme ja päivittäisessä elämässämme. Silloin uudistavan oppimisen tavoitteeksi nousee holistisen maailmankuvan ja syvän ymmärryksen syntyminen ihmisen elämän tarkoituksesta, suunnasta, arvoista ja valinnoista. Se synnyttää oppivia yhteisöjä ja verkostoja, jotka tekevät todeksi uusia kestäviä elämäntapoja. Lopulta ne saavat aikaan kulttuurisen muutoksen, joka vie kestävään tulevaisuuden yhteiskuntaan ja maailmaan. (Laininen 2018.)

Tietoisuus megatrendeistä ja muutosajureista haastaa ja kyseenalaistaa vallitsevaa yhteiskuntarakennetta. Esimerkiksi Sitra on nostanut nykyhetken ja tulevaisuuden megatrendeiksi kestävyyskriisin, murrokset energiateknologiassa, eliniän pitenemisen sekä tekoälyn ja digitaalisten joukkoalustojen valtavirtaistumisen. Samalla eriarvoisuus on polttava kysymys yhä useammassa yhteiskunnassa ja vastakkainasettelu globalisaation ja nationalismin välillä jakaa meitä entistä voimakkaammin omiin poteroihin. (Sitra 2017.)

Mitä voisivat olla ne heikot signaalit ja vahvistuvat trendit, joiden kautta hakea ratkaisuja? Vaikuttaa siltä, että ainakin ymmärrys maapallon kantokyvystä on kasvanut ja elämän sisällöllistä merkitystä haetaan materiaalisen kuluttamisen sijaan yhä useammin muiden asioiden kautta. Me suomalaiset olemme myös sisäistäneet kierrätyksen erinomaisesti. Voisiko tämä olla siirrettävissä muille elämän osa-alueille – ilmaston näkökulmasta kestävämpiin ruokailutottumuksiin tai julkisen liikenteen suosimiseen yksityisautoilun sijaan? (Salonen, Siirilä & Valtonen 2018.) Tässä on kyse kestävän tulevaisuuskuvan rakentamisessa. Siihen yhdistyy vastuu ja tietoisuus valinnoista yksilöllisellä, yhteisöllisellä ja poliittisella tasolla kohti jaettua visiota.

Uudistava oppiminen laajentuu siis yksilötasolta yhteisötasolle ja yhteiskunnan kulttuuriseksi uudistumiseksi. Jaettujen visioiden näkyväksi tekeminen on yksi yhteisöllisen oppimisen työkalu.

Uudistavan oppimisen ytimessä ovat rohkeus esittää olemassaolomme reunaehtoihin liittyviä suuria kysymyksiä ja kyky rakentaa yhdessä vaihtoehtoisia, kestävämpiä tulevaisuuksia. Toiminnan tasolla kyse on osaamisista, pystyvyyksistä ja kompetensseista, joilla ihminen liittyy osaksi itseään suurempaa tarinaa, kestävää tulevaisuuskuvaa. Tällaisen sivistyksen omaavat ihmiset voivat olla uuden suuren tarinan kirjoittajia, jotka nostavat esille aikamme polttavat kysymykset ja tavoittelemamme edistyksen tarkoituksen. Lähde mukaan matkalle!

Onko tavoitteemme lopulta hyvä elämä ja kestävä hyvinvointi? Tätä pohdin seuraavassa blogissa.

---

Kirjoittaja Jani Siirilä on Haaga-Helia Ammatillisen opettajakorkeakoulun lehtori.

 

Lähteet

Laininen, E. (2018). Transforming Our Worldview Towards a Sustainable Future. Teoksessa Justin Cook (ed.) Sustainability, Human Well-Being and the Future of Education. Basingstoke: Palgrave Macmillan. Luettavissa: https://www.sitra.fi/julkaisut/sustainability-human-well-future-education/

Salonen, A.O., Siirilä, J. & Valtonen, M. 2018. Sustainable Living in Finland: Combating Climate Change in Everyday Life. Sustainability 2018; 10(1). Luettavissa: http://www.mdpi.com/2071-1050/10/1/104/htm